Lokakuu on se kuukausi, jolloin kehoni päättää, että mun olisi parempi pysytellä ainakin seuraavat viisi kuukautta talviunilla. Tänä(kin) vuonna olen kuitenkin päättänyt taistella tuota horroshinkua vastaan kaikin keinoin. En aio käpertyä ikuisiksi ajoiksi sohvannurkkaan ja eristäytyä kaikenlaisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Aion olla pirteä kuin peipponen ja tehdä elämästä mahdollisimman nautinnollista myös kaamosaikana. Näillä keinoilla ajattelin onnistua:
♥ Liikunta. Oma liikkumiseni on hyvin pitkälti koiran kanssa lenkkeilyä, mutta voisin yrittää tuplata lenkkien pituuksia. Toisaalta pimeydessä lenkkeily ei ole mielipuuhaani, sillä nautin eniten, kun voi samalla ihailla luontoa ja maisemia. Ehkä yritän kehitellä jonkun jutun tähtitaivaan kanssa?
♥ Ruoka. Syön omasta mielestäni melko ihanteellisesti, enkä näe ruokatottumuksissani hirveästi parantamisen varaa (okei, maitotuotteita menee kyllä ihan liikaa). Ruoka on kuitenkin asia, josta nautin äärimmäisen paljon ja voisinkin mm. leipoa enemmän, kehitellä uusia reseptejä ja järkkäillä lauantaibrunsseja.
♥ D-vitamiini. Äiti kysyy multa vähintään kolmesti vuodessa ”syötkö d-vitamiinia” ja lykkää purkin kouraan. Totuus kuitenkin on, että muistan napsia sitä yleensä n. kerran viikossa, vaikka saannin olisi hyvä olla päivittäistä. Siispä aloitan d-vitamiinikuurini nyt ja lopetan vasta keväällä!
♥ Kaverit. Turkuun muuttamisessa parasta oli se, että näen taas ystäviäni enemmän. Muutin tänne tosiaan elokuussa ja toistaiseksi olen nähnyt heitä aivan naurettavan vähän. Mikään ei kuitenkaan anna yhtä paljon iloa päiviin kuin hyvät ystävät, joten kalenterista raivattakoon eniten tilaa juuri heille.
♥ Suunnitelmat. Parasta on, kun on jotakin, mitä odottaa. Niinpä ajattelin yrittää iskeä jokaiselle tulevalle kuukaudelle ainakin jonkin ”kohokohdan”, joka saa silmät hehkumaan!
Tuntuu hyvältä olla tällä hetkellä opiskelija ja omien aikataulujen herra. Uskon, että siitä on suuri apu pimeän ajan väsymyksen kanssa kamppaillessa. Ja apua voisi olla myös kirkasvalolampusta, mutten ole vieläkään saanut moista hankituksi!
Onko täällä muita, joiden elimistö haaveilee talvikauden ajan pelkästä levosta?
Blogi on taas ollut ihan hunningolla viime viikot (vakaista aikeistani huolimatta) ja sen johdosta tulinkin miettineeksi jälleen blogien hidasta kuolemaa. Tuntuu, etteivät ihmiset enää jaksa lukea tekstejä, joissa on enemmän kuin kolme virkettä. Mielummin asia otetaan vastaan kuunnellen (podcastit) tai tiiviimmässä paketissa (instagramissa). Kauan on jo siitä, kun blogien kommenttiboksit olivat alustoja internetin kiivaimmille keskusteluille. Nykyään jaksetaan vain painaa tykkäysnappia johonkin reagoidakseen tai jätetään latteita kommentteja kuvien alle. Älkääkä ymmärtäkö väärin, en ole itsekään yhtään sen ahkerampi.
Tuntuu silti vähän surulliselta olla tällainen somelaiskimus. Etenkin siksi, että tämä kehityssuunta ei ole mulle itselleni lainkaan edullinen. Teen jonkin verran kaupallisia yhteistöitä ja omalla kohdallani isoimmat eurot liikkuvat nimenomaan täällä blogin puolella. Olen laiskistunut peräti niin paljon, etten enää edes arvosta kirjoittamista samoin kuin ennen. Aiemmin kirjoittaminen oli mulle suoranaista terapiaa, mutta nykyään parin lauseen kuvatekstissäkin tuntuu olevan vääntämistä.
Toisaalta aina kun tämän WordPressin avaa, niin tekstiä alkaa tipahdella mukavasti ja aloitan pääni sisäisen ”pitäis tehdä tätä useammin ja lukea muidenkin blogeja” -mantran. Säännöllisesti kuitenkin tässäkin suunnitelmassa epäonnistun. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut muiden blogeja. Siitä on varmasti jo viikkoja. Sen sijaan avaan Instagramin vähintään kerran tunnissa rämpyttääkseni tykkäysnappia kuville, joiden alta löytyviä tekstejä en aina jaksa edes lukea. Aivan vääränlainen kehityssuunta.
Eilen vietettiin Read Houria, johon en arvattavasti itse osallistunut. Lukeminen tuntuu niin kovin rankalta, kun voi myös maata paikallaan podia kuunnellen tai viettää puolet vuorokaudesta instagramhöttöä selaten (okei, onhan siellä tosi paljon hyvääkin sisältöä). Huoli nuorten lukutaidon ja lukemisen laskusuunnasta on ehdottomasti todellinen, kun kaltaiseni kolmekymppinen aikuinenkin on jo tässä jamassa. Ja pahoin pelkään, etten ole yksin ajatusteni kanssa.
Yritetään lukea edes vähän enemmän – niin blogeja kuin kirjojakin!
Hätkähdyttävän moni toivoi postausta mun Pori-ajoista, joten päätin sellaisen myös tehdä. Täytyy sanoa, että elämäni Porissa ei aina ollut kovin auvoista ja onnellista. Porissa vietettyä aikaani varjosti harmillisen negatiiviset fiilikset, vaikkei siitä voi mitenkään itse kaupunkia syyttää.
Elokuu 2017 Oltiin Pori-lomalla kaverini isän talossa, jossa tehtiin hyvää ruokaa ja katseltiin Frendejä. Joku keksi, että oispa kiva asua kunnon kimppakämpässä ja jatkaa elelyä yhdessä. Meni muutama tunti, kun selattiin jo sopivia vuokra-asuntoja Oikotieltä. Oltaisiin alunperin haluttu omakotitalo, mutta päädyttiin lopulta kerrostaloasuntoon keskustassa.
Syyskuu 2017 Kimppakämpän vuokrasoppari alkoi ja elin jonkin aikaa kahden kodin välillä palloillen sekä Helsingissä että Porin kommuunissa. Lupasin siirtää omaisuuteni Poriin, kunhan löydän jonkin muun kuin päiväkotityön blogihommien oheen.
Joulukuu 2017 Joulukuun alussa aloitin uudessa työssä ja siirsin omaisuuteni kokonaan Helsingistä Poriin. Loppuvuodesta käytiin myös tyhjentämässä Onneksinytin studio ja lyötiin lappu lopullisesti luukulle, vaikka varsinainen yritystoiminta oli tullut tiensä päähän jo paljon aiemmin. Helsinki oli kaikin puolin taakse jäänyttä elämää.
Tammikuu 2018 Viimeistään tammikuussa tajusin, että kommuuniasuminen ei ole minua varten. Kaltaiseni introvertin kurkkua kuristi oman rauhan puute, vaikka rakastinkin (ja rakastan edelleen) jokaista asuintoveriani.
Helmikuu 2018 Sain potkut töistä, mistä alkoikin varsin raskas ajanjakso elämässäni. Ei varsinaisesti itse potkujen takia, vaan siitä syystä, että päätin viedä jutun oikeuteen ja se prosessi oli henkisesti paljon kuluttavampi kuin olisin osannut kuvitella. Jatkoin töitä lastentarhanopettajana.
Toukokuu 2018 Olin henkilökohtaisesta syystä hyvin surullinen ja itkin paljon. Odotettu kesäloma alkoi!
Kesä 2018 Veneiltiin, nautittiin jazzeista ja muista ihanista kesätapahtumista. Oli kivaa.
Elokuu 2018 Palasin taas päivätöihin. Työskentelin syksyn ja kevään niin hurmaavassa erityisryhmässä, että muistin taas, miksi olen alalle päätynyt.
Syyskuu 2018 Ostin asunnon Porin keskustasta. Koti on ollut tähän astisista kodeistani kaikkein lempparein. Tunnelmallinen keskustakaksio Puuvillan ja keskustan puolivälissä 1920-luvun kivitalossa, ihan suosikkiravintolani naapurissa.
Marraskuu 2018 Päätin kertoa julkisesti aloittamastani oikeusprosessista, mikä ei varsinaisesti vähentänyt asian kuormittavuutta. Olen silti tosi ylpeä aikaansaannoksistani keskustelun herättäjänä ja kiitollinen eri tahoilta saamistani yhteydenotoista (sekä tuttujen ja tuntemattomien tuesta).
Joulukuu 2018 Mulle järjestettiin yllätyssynttärit ja itkin vuolaasti huomatessani, kuinka moni ystävistäni oli raahautunut vuokseni Poriin.
Maaliskuu 2019 Terveysongelmia ja lääkärissä ravaamista.
Huhtikuu 2019 Potkuni olivat jälleen puheenaiheena. Itkin paljon, mutta olin myös helpottunut.
Toukokuu 2019 Elämä alkoi hymyillä. Kävin pääsykokeissa Turussa ja haaveilin asuvani lempikaupungissani taas joskus.
Kesä 2019 Sain tietää päässeeni Turkuun opiskelemaan, olin innoissani tulevasta. Vietin ihanan Pori-kesän vähän haikeissa tunnelmissa.
Elokuu 2019 Muutin Turkuun ja hyvästelin Porin.
Siinä aikani Porissa pähkinänkuoressa. Ehkä vähän ruikutusluonteinen koonti, mutta varsin totuudenmukainen.
Pori on aivan omanlaisensa paikka. Kaupungin slogan ”todella outo, ehdottoman uniikki” pitää täysin paikkaansa. Kovin paljon paremmin ei Poria voisikaan kuvailla. Alkuun mulla oli vaikeuksia sulattaa, että sana aamulla korvataan sanalla aamusti, joku käy yhtäkkiä vessassa (yhtäkkiä ei tässä yhteydessä kuvaa sanan virallista merkitystä mitenkään) ja mokkapaloja kuuluu kutsua masaliisoiksi.
Porissa ehkä aavistuksen rasitti kaupungin tietynlainen takapajuisuus – tuntui, että siellä juuri mikään ei ollut ajantasalla. Vähän kuin olisi aikamatkalla muutaman vuoden taa. Toisaalta välillä se oli ihan hyväkin juttu!
Kooltaan Pori oli mulle ihanteellinen – tykkään juuri Porin kokoisista kaupungeista. Ei liian iso, muttei pienikään. Porin valttikortteja ovat ehdottomasti Yyterin hiekkadyynit ja ihana Reposaari. Jos saisin itse päättää, siirtäisin vielä ydinkeskustan ja torin kauniin Etelärannan liepeille. Tämän hetkinen kekustamiljöö ei ole visuaalisesti kovin miellyttävä ja tyhjinä ammottavat liiketilat luovat aavemaista tunnelmaa.
Kiitän kaikkia porilaisia, jotka olivat mulle ihania ja ottivat lämpimästi vastaan! Sanotaan, että satakuntalaiset ovat vaikeasti lähestyttäviä ja töykeitä, mutta sen jörön ulkokuoren alla on yleensä rehellisiä ja upeita tyyppejä. Mun sydämessä tulee aina olemaan erityinen paikka Porille ja porilaisille!
