Täällä aletaan jo palautua Ruisrockin jälkeisestä masennuksesta, joka itse asiassa oli tänä vuonna ihan todellinen. Kaverini autoon murtauduttiin sunnuntaina ja koko kosla laitettiin aivan päreiksi antennia, vilkkusarvia, rekisterikilpiä, renkaita ja ikkunoita myöden. Ohessa vietiin toki kaikki käteen osunut arvotavara, kuten läppärini. Siitä saakka olenkin sitten surrut edesmenneitä kuva-arkistojani, joita en luonnollisesti ollut koskaan saanut vietyä kovalevylle saakka. Onneksi kuitenkin oli vakuutukset kunnossa ja uusi tietokone jo sylissä.
Silti ihmettelen, minkälainen eläin saa olla, että rötöstellessään tekee samalla vielä aivan järjetöntä tuhoa ja ilkivaltaa. Ei riitä, että varastetaan auto tyhjäksi, vaan on ehdottomasti myös puhkottava auton jokainen rengas ja revittävä irti kaikki ulokkeet, jotka käteen osuvat. Onneksi saatiin paikalle ihan parhaat poliisit, joiden kanssa oli suorastaan ilo toimia. Pääsin myös toteuttamaan lapsuuden suosikkihaavettani auttaessani poliisipartiota rikospaikan tutkimisessa (pitelin taskulamppua :DD).
Vaikka ruissi päättyikin osaltamme vähän liian dramaattisesti, oli kyseinen viikonloppu jälleen koko kesän parasta antia, kuten aiempinakin vuosina. Aurinkokin oli saapunut taas kuin tilauksesta Turkuun. Sydäntäni lämmitti lähes auringon lailla Antti Tuiskun mahtava keikka ja Sean Paulin kestohitit. Tosin täytyy myöntää, että ajauduin tänä vuonna nauttimaan keikkojakin enemmän festarialueen muusta annista, kuten jumalaisista ruokakojuista ja ämpäritarjoilulla varustetuista anniskelualueista.
En usko, että juuri missään voi nähdä yhtä montaa tuhatta onnellista ihmistä kerralla kuin heinäkuisessa Ruisrockissa. Muillakin festareilla on toki tunnelmansa, mutta ruissi edustaa itselleni aivan erityisen onnellista fiilistä ja iloa. Suurkiitos Ruisrockille, että sain tänäkin vuonna olla vieraananne!
