MIKSI EI SAISI ITKEÄ?

FOCUS ON FASHION | Yleinen

Mua on jo jonkun aikaa mietityttänyt itkeminen. Itse itken paljon ja useimmiten ihan mitättömän pienistä asioista. Saatan purra huulta, jos joku lapsi hyräilee päiväkodin käytävällä Minun ystäväni on kuin villasukka -laulua tai jos katson telkkarista, kun leijonat saapuvat kultajuhliin. Joskus itken ahdistusta, mutta se itku ei yritäkään tulla kuin kotioloissa. Toisinaan taas itku tulee surusta. Leffat, joilla tavoitellaan liikkuttumista saavat mussa aikaan toivottuja tuloksia. Yleensä mun silmät kuitenkin kostuttaa joku asia, joka herättää empatiaa.

En ymmärrä, mikä tässä on väärin? Tämä tuli mieleeni, kun kuulin erään kaverini saaneen palautetta somevideosta, jossa hän itkee. Miksi ei saisi itkeä? Miksi ilo ja nauru ovat jotenkin hyväksytympiä tunteita? Itse en ole kuvannut itkuisia somevideoita koskaan, mutta varmaan pitäisi. Itkeminen on tavallaan aika iso osa minua, vaikka harva silti on nähnyt minua niissä puuhissa. Mutta ne, jotka ovat, tietävät, että teen sitä paljon. Käyttäydyn julkisilla paikoilla yleisesti hyväksyttyjen normien mukaisesti ja alahuuleni onkin joskus repaleinen, kun joudun pidättelemään herkimpinä hetkinä.

Mun eräs ystävä, jota näen ehkä kerran pari vuodessa, sanoo, että mua ei voi ikinä tavata ilman, että jossain vaiheessa purskahdan itkuun. Onneksi hän on itsekin kunnon herkkis ja ymmärtää, ettei se ole kohdallani mitään vakavaa, eikä mua tarvitse alkaa paniikissa lohduttelemaan. Se on vain sitä, että joku asia tuntuu tosi kovaa, ääni alkaa väristä ja silmäkulmasta alkaa virrata kyynelnestettä.

Tehtiin muutama viikko sitten podijakso, jossa aloin itkeä ja sen julkaiseminen hävetti mua. Hävetti, että itken julkisesti. Itkulla ja häpeällä tuntuukin olevan harvinaisen vahva yhteys. Hävettää olla heikko. Pitäisi olla vahva kivikasvo, jota ei hetkauta mikään. Se, joka ei itke on voittaja. Vai kuitenkin elämän kylmettämä? Itse arvostan herkkyyttä yli kaikkien muiden luonteenpiirteiden (enkä tarkoita tällä itkun määrää, vaan sitä, että omaa tunteet, tunnistaa niitä ja osaa asettua toisen asemaan). Siksi tunteiden pidättely ei mun mielestä ole mitenkään hyvä tavoite. Miksi pitäisi yrittää elää niin, ettei mikään tunnu miltään?

Yksi kaikkein ärsyttävimmistä asioista tässä itkunpihtauskulttuurissa on ehkä se, että lapsia kasvatetaan edelleen ”pojat ei itke” -mentaliteetilla. Varmaan ihan vahingossa ja tiedostamatta, mutta ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuullut vanhempien tai varhaiskasvatuksen ammattilaisten arvostelevan pojan pillittämistä. Tai kuullut kommentteja, kuinka joku melkein alkoi itkeä, mutta sai onneksi hillittyä itsensä.

Jatkossa: itkekäämme enemmän ja estoitta!


Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , | 8 vastausta

VUODEN PARHAAT 2018

FOCUS ON FASHION | Yleinen

VUODEN PARAS TYYLI: Kirpparilta löydetty kukkamekko osoittautui niin rakkaaksi, että vähän jo oottelen, että tuon voi taas pukea päälleen!

VUODEN PARAS TAPAHTUMA: Mun yllätyssynttärit! En ole vielä blogin puolella ehtinyt edes ilakoimaan, että mulle järjestettiin joulukuussa yllätyssynttärit. Kädet puuskassa ja kiukkuisena ryömin erään juhlatilan ovelle, ja oven raosta näin lähes kaikki rakkaimmat ystäväni – siitä alkoi vollotus, joka ei loppunut vielä keskiyölläkään. Vieläkin olen ihan mahdottoman liikuttunut ajatellessani mun synttäri-iltaa ja sitä, miten upeita tyyppejä mulla on elämässäni. ♥

VUODEN PARAS HETKI: Kun mietin vuoden 2018 parhaita hetkiä, niin ensimmäisenä mieleen nousee eräs kesäyö, jolloin satuttiin huomaamaan auringonlaskun aikaan lammessa pulikoiva lehmäseurue, jota käytiin pussailemassa ja rapsuttelemassa!

VUODEN PARAS TEKO: Vaikka tämä vuosi on ollut ihan uudenlaisella ja ennenkokemattomalla tavalla hyvin rankka, niin siitä huolimatta tiedän toimineeni oikein. Tulee vielä päivä, kun kiitän itseäni tästä kaikesta jaksamisesta. Vuoden paras teko onkin ehdottomasti ollut itsestä ja omista oikeuksista huolehtiminen.

VUODEN PARHAAT KUVAT: Nämä yhdeksän olivat Instagram-seuraajieni lempparit tänä vuonna! Kukkakruunuja, maisemakuvia, itse tehtyä pizzaa ja luonnonkosmetiikka ♥

IG: @sallajokin

VUODEN PARAS OSTOS: Pikkuruinen keskustakaksioni. Olen viihtynyt syyskuussa ostamassani asunnossa aivan mielettömän hyvin ja pitkästä aikaa kotona tuntuu todella kotoisalta (kommuuniratkaisu ei ollut kodikkain mahdollinen, mutta tulipa kokeiltua). Tykkään mun suurista ikkunalaudoista, naapurin papasta ja lähiympäristön lenkkimaisemista!

VUODEN PARHAAT RUUAT: Tänä vuonna olen syönyt paljon. Ja paljon hyvää ruokaa. Olen metsästänyt pizzoja ympäri maata (löytänyt mm. Raumalta yhden suosikkipizzerioistani), järkkäillyt rapujuhlia, ihastunut Paneer Tikka Masalaan, tilannut liikaa ruokaa kotiin ja syönyt koko loppuvuoden aamupalaksi yksinomaan ruisleipää paistetun kananmunan kera. Oikein hyvä ruokavuosi kaiken kaikkiaan!

VUODEN PARAS ILO: Lämmin kesä, joka oli kyllä ajoittain aika tukalakin. Parasta silti oli, että bikineissä saattoi kekkuloida vielä syyskuussa. Kaamosaika ei tuntunut ollenkaan niin pahalta, kun kesä oli oletettua pidempi!

VUODEN PARAS TYYPPI: En tiedä, onko tässä kohdin ollut joka vuosi sama naama, mutta vuoden paras tyyppi on tietenkin ollut rakkain ystäväni Stu! Hienompaa sielua ei voi tämä maailma päällään kantaa. ♥

VUODEN PARHAAT ELOKUVAT: Nykyään löydän valitettavan harvoin suosittelemisen arvoisia elokuvia, mutta tämän vuoden leffakokemuksista parhaiten mieleen jäivät Bohemian Rhapsody (jonka avulla musiikillinen sivistykseni otti aimo harppauksen) sekä ruotsalainen (kyynelkanavia avaava) draamakomedia Mies, joka rakasti järjestystä. Nämä kaksi kannattaa katsoa!

VUODEN PARAS BIISI: 

MAHTAVAA UUTTA VUOTTA 2019 JOKAISELLE


Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , | 3 vastausta

KOLMENKYMPINKRIISI

FOCUS ON FASHION | Yleinen

Kyselin Instagramin puolella (@sallajokin) vinkkejä ikäkriisin selättämiseen ja sain ihan hirveästi viestejä aiheesta! Täytän tosiaan ensi viikolla pyöreitä vuosia, eikä se lähtökohtaisesti tunnu yksinomaan kivalta asialta. Jos ihan rehellinen olen, niin ahdistaa (ahdistaa paljon).

”Ikä on vaan numero. Se ei estä sua tekemästä tai kokemasta samoja asioita kuin 18v. Eri asia sitten haluaako tehdä niitä”, eräs seuraajani kirjoitti.

Tässä ehkä kiteytyy koko ikäkriisini ydin. Tavallaan haluaisin edelleen olla 18-vuotias, jottei kukaan odottaisi multa mitään erityistä. Korvissani humisee päivästä toiseen yhteiskunnan odotukset lisääntymisestä ja aloilleen asettumisesta. Harvase päivä saan myös seurata tuttujen ja tuntemattomien ihmettelyä tavastani elää. Ei tämän ikäinen voi pomppia kaupungista toiseen, miettiä omaa paikkaansa, kokeilla eri työpaikkoja tai asua kommuunissa. Minusta ollaan jopa aidosti huolissaan, kun en tässä iässä täytä niitä kriteerejä, joita ilmeisesti kunnon kansalaiselta odotetaan. Pitäisi hypätä siihen perinteiseen oravanpyörään ja ymmärtää pysyä siellä.

Toinen mitä pitäisi ymmärtää jo tehdä, on lasten hankkiminen. Itse mahdollisesti haluaisin joskus tulevaisuudessa lapsia, mutta tällä hetkellä en ole missään määrin valmis edes harkitsemaan asiaa. On ihan biologinen fakta, että ellen kohta ala harkita, saattaa lapset jäädä saamatta. Mutta sitten se on niin. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Jos mun elämänpolkuuni ei kuulu jälkeläisiä, niin hyväksyn myös sen. Tuntuu silti epäreilulta, ettei miesten tarvitse murehtia oman hedelmällisyytensä hiipumista samalla tavoin.

Toisaalta aika paljon saan itsekin ihmetellä itseäni ja omaa toimintaani. Olen todella herkkä välittämään siitä mitä muut ajattelevat, mutta samaan aikaan myös teen juuri niin kuin itse tahdon. Ei auta sanoa, että elä just niin kuin haluat elää, sillä sen teen ihan varmasti. Se ei kuitenkaan estä mua ahdistumasta muiden lataamista odotuksista. Ja ”muiden” lataamiin odotuksiin luen ihan päättömiä juttuja, kuten uutiset synnytystalkoista. Mun kaltaisten toilailijoiden johdosta Suomen syntyvyys on ennätysalhaista.

Eräs toinen seuraajani kirjoitti, että ”omien epävarmuuksien keskellä sitä melkein oottaa, että ois jo oikeesti aikuinen, eikä nuori aikuinen, joka epäilee kaikkee omia tekemisiä ja ettii omaa paikkaa”. Toivon todella, että tuollainen itsevarma tulevaisuus olisi minullakin edessä – tässä kolmenkympin kynnyksellä nimittäin on elämä epävarmemman oloista kuin koskaan aiemmin. Hassua, että silloin 18-vuotiaana olin lähempänä sitä hyväksyttyä ”peruselämää” kuin mitä nyt olen.

Tästä ikäahdingosta huolimatta olen tällä hetkellä kovin tyytyväinen siihen, mihin elämä on minua kuljetellut, mitä eteeni antanut ja mitä tulevaisuudelle vielä lupailee! ♥


Kategoriat: Yleinen | Avainsanoina , | 5 vastausta