Tajusin vasta nyt, etten ole kertonut viimeisimpiä isoja uutisiani lainkaan täällä blogin puolella – ainoastaan instagramissa (@sallajokin) kailottanut. Tosiaan, asun nykyisin Porissa. Kaikki tapahtui vähän vahingossa ja vähitellen, mutta täällä sitä kuitenkin ollaan.

Elokuussa asuttiin parhaan ystäväni isän talossa täällä Porissa viikon verran. Talossa majaili tuolloin myös ystäväni veli ja hänen kavereitaan. Tehtiin ruokaa, pelattiin kumman kaata ja katsottiin ihan liikaa Frendejä. Joku ehdotti, että olisi hienoa, jos olisi samanlaiset asumisjärjestelyt kuin Joeylla, Chandlerilla, Monicalla, Rossilla, Phoebella ja Rachelilla. Ei mennyt siitä hetkestä edes viikkoa eteenpäin, kun oli kämppä jo hankittuna. Samaan aikaan kosahtaneet yrityskuviot saivat vakuuttumaan, että joku Helsinkiä edullisempi asuinpaikkakunta voisi olla taloudellisesti kannattava valinta.

En kuitenkaan tahtonut suinpäin hypätä uuteen elämään, vaan asuin pitkin syksyä kahden kaupungin välilllä ja vasta joulukuussa päätin irtisanoa Helsingin asuntoni ja pesiytyä yksinomaan tänne meidän kommuuniimme. Voin kertoa, että omalle luonteelleni ei ole kaikkein ihanteellisinta asua kolmen ihmisen kanssa samassa taloudessa, mutta otan tämän rikastuttavana ja opettavaisena elämänkokemuksena. Syksyllä sitten mietin uudemman kerran, missä tahdon asua ja kenen kanssa. Silkkaa hulluuttahan tämä on, eikä yksikään ihminen ole ottanut uutista vastaan tyynesti. ”Mitä helvettiä Salla” on todennäköisesti ollut eniten käytetty laini asiasta kerrottuani.

Pori ei ehkä ole Suomen kaupungeista se omakohtainen suosikkini, mutta meidän nelihenkinen perhe on tullut minulle pienessä ajassa niin järjettömän rakkaaksi, että kaikkein mieluiten olen juuri nyt täällä. Pohdin kuukausia, että uskallanko tosiaan vaihtaa asuinpaikkakuntaa toistamiseen vuoden sisään, mutta lopulta järkeilin asian niin, että eipä tässä ole mitään menetettävääkään, eikä minua pitele Helsingissä yhtään mikään (paitsi jumalaisen kaunis Lauttasaari yritti laittaa kapuloita rattaisiin – vieläkin ikävä auringonnousuja ja -laskuja siellä). Loppujen lopuksi ihmiset ympärillä ovat paljon tärkeämpiä kuin suuntanumero osoitteessa.

Huomenna alkaa virallisesti syksy ja oma syksyni näyttää tällä hetkellä hyvin, hyvin erilaiselta kuin mitä olin kuvitellut. Täällä on muutamassa viikossa elämä kääntynyt aivan päälaelleen, enkä itse asiassa ihan tarkkaan edes tiedä, mitä tuleman pitää. Toistaiseksi on liian varhaista täräyttää aikeeni tänne blogin puolelle, mutta toivottavasti voin sen ihan pian jo tehdä. Somehiljaisuus ja blogihiljaisuus kuitenkin on johtunut siitä, että on ollut vähän (paljon) ylimääräistä hommaa tässä. 

Äitini jauhaa elämän tasapainon löytämisestä ja muutkin läheiset, joille olen kertonut, ovat kauhistuneet aikeistani. Ja niin tulette kauhistumaan tekin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsen raottamaan syitä kaiken taustalta. Maailman ärsyttävimpiä juuri nämä tälläiset kerron, mutta enpäs kerrokaan -postaukset, mutta päässäni ei kerta kaikkiaan pyöri mikään muu kuin tämä ja joku elossaolon merkki oli tänne blogiinkin pitkästä aikaa saatava! Mitään Temptation Islandiin osallistumista tai Austraaliaan muuttoa ei ole luvassa, mutta sellainen pieni ihmiskoe pienessä mittakaavassa.

Aina kun jotain uutta tapahtuu, pelottaa samalla, että entä jos ei tapahdukaan. Tässä kuluneen vuoden aikana on niin moni suunnitelma mennyt sellaisella rytinällä plörinäksi, etten usko enää mihinkään ennen kuin näen jotakin konkreettista. Plörinäksi menneet suunnitelmat on muuten toinen aihealue, josta täytyy kirjoittaa jossain vaiheessa. Olen silti sitä mieltä, että on pelkästään hyvä kokeilla uusia juttuja, testata mikä toimii ja mikä ei – sen sijaan, että vuodesta ja päivästä toiseen vetäisi samalla kaavalla. Ei sellainen ole elämää, ainakaan mulle.

Miltä teidän syksynne näyttää?