Olen yrittänyt aloittaa uutta postausta jo monesti käärimällä sanottavaani positiiviseen muotoon, mutta ei, ei onnistu. Kulunut viikko on ollut yksi paskimmista ikinä ja joka ikinen päivä eteen tuntuu kosahtavan jokin uusi itsestä riippumaton haaste, joka pitäisi saada ratkotuksi. Kaikki alkoi viime viikon perjantaina, jolloin sain niin surkeita uutisia, että oli turvauduttava peräti lakimiehen apuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen marssimassa käräjäoikeuteen saakka asioitani selvittelemään. Sen suhteen ei onneksi pitäisi olla mitään epäselvää ja kaikki on omalta osaltani hyvin, mutta kyllähän se silti hurjalta tuntuu. Koen saaneeni viime aikoina niskaani sellaiset rekkalastilliset silkkaa vääryyttä, että viimeistään tässä vaiheessa loppui sietokyky ja ymmärsin, ettei itsekseen taisteleminen riitä. Epäoikeudenmukaisuus on itselleni kuitenkin niin suurenmoista raivoa aiheuttava seikka, etten missään nimessä jätä pää painuksissa tällaista asiaa roikkumaan tai anna olla. 

Tuosta jutusta kerron kuitenkin enemmän vielä sitten myöhemmin, kun asia loppuunkäsitelty. Sen lisäksi, että joudun ramppaamaan asianajajatoimistolla, on eteeni ilmestynyt myös odottamaton kolmen tonnin menoerä sekä ties mitä muuta mielialaani latistavaa härpäkettä. Tällaisten juttujen keskellä tietenkin myös kosahtaa sulakkeet keittiöstä juuri silloin, kun eläväisessä kommuunissamme ei koko päivänä ole itseni lisäksi ketään paikalla. Reippaana tyttönä marssin kauppaan sulakeostoksille ja vaihdoin mokomat, mutta ei, kyse ei olekaan sulakkeista, vaan keittiön sähköverkoissa on jotain isompaa vikaa. Astianpesukoneellinen tiskejä sitten vaan käsipesuun ja jääkaappi eteiseen. FUCK MY LIFE.

Siinä vaiheessa kun mikään ei suju, tekee mieli alkaa huutoitkeä lattialla viisivuotiaan tavoin ihan naurettavankin pienistä asioista. Mm. siitä, että kaupantäti ei myy sinulle (29-vuotiaalle mummukalle) luontoarpaa, koska henkkarit eivät olleet mukana. ”Sitten mä en valitettavasti voi myydä”. VOI JUMALAUTA. Ymmärrän toki, ettei ole millään tapaa kaupantädin vika ja ymmärrän senkin, että pitäisi olla tapahtuneesta pelkästään iloinen, mutta silti. Odotan jo sitä hetkeä, kun varvas osuu ovenkarmiin tai jokin muu yhtä merkittävä vastoinkäyminen tulee seuraavana vastaan. Sietokyky on nyt sellaisilla äärirajoilla, ettei yhtään naurata, vaikka vähän jo naurattaakin. Karmakurssini olisi syytä kääntyä pikimmiten parempaan päin tai muuten en ala. Olen vakavissani yrittänyt hokea universumille why me -kysymyksen sijaan try me -hokemaa ja hyräillä Kari Tapiota (myrskyn jälkeen on poutasää..), mutta toistaiseksi ei ole liiemmin auttanut.

Mutta hei, eikö ookkin kiva, että kirjoittelen tänne blogiin tällaista rehellistä raivonpuuskaoksennusta sen sijaan, että teennäisesti siloittelisin kaiken ja leikkisin täydellistä elämää? Musta ainakin on. Välillä ottaa päähän ja välillä menee todella huonosti, sellaista se nyt vaan on. Onnellista on kuitenkin se, että minä sekä läheiseni olemme terveitä ja takaraivossa on vahva tunne, että törttöilijät saavat lopulta ansionsa mukaan ja kaikki on taas pian parhain päin. 

Nyt kuppi kaakaota ja Netflixistä Frendejä! Kyntillöitä en uskalla sytyttää, ettei nyt vaan sattuis mitään.

♥